Elämänkokemukset osaamisen voimavarana 

Kokonaisena työssä -hankkeen kirjoitussarjan viidennessä osassa Tarja pohtii, miten vaikeatkin elämänkokemukset voivat vahvistaa ammatillista osaamista.

Miksi on tärkeää tiedostaa, millaista osaamista erilaisista elämänkokemuksista on kertynyt? Eikö jokainen ammattilainen voi vain pitää kokemuksensa omana tietonaan ja käyttää niitä salaisena aseenaan sen sijaan että puhuisi niistä avoimesti? Vähentääkö avoimuus ja rehellisyys ammattilaisuutta? Itse ajattelen, että mitä avoimemmin me kykenemme puhumaan erilaisista elämänkokemuksista sekä siitä, millä tavoin ne vaikuttavat työhömme ammattilaisina, sitä paremmin työyhteisöissä voidaan tunnistaa ja hyödyntää työntekijöiden osaamista. Opiskelen tällä hetkellä sosiaalialaa, ja kerron seuraavaksi joitakin omia kokemuksiani:   

En ollut olemassa     

 Istun työpöydän alla kädet korvilla, isä ja äiti riitelevät ties monennenko kerran tänä iltana. Äiti on juonut, hän juo usein ja aina tulee riitaa. Pöytä on isän työpaikalta saatu ja olen siitä ylpeä. Jos joku kysyisi mitä kuuluu, kertoisin työpöydästä. En siitä, että äiti juo ja meillä riidellään, kotiasioista ei saa puhua ulkopuolisille. Onneksi kukaan ei kysy, ketään ei kiinnosta. Toisaalta siitä tulee tunne, etten ole tärkeä. Jostakin syystä olen arvottomampi kuin muut, enkä tiedä, miksi. Sen täytyy johtua siitä, että olen syntynyt tällaiseen perheeseen eikä sille voi mitään. Lasi räiskähtää sirpaleiksi seinän toisella puolella. Hengitän niin hiljaa, ettei minun tietäisi edes olevan huoneessa, jos tulisi ovelle. Jos voisin, lakkaisin olemasta juuri nyt. Mitä olen oppinut elämisestä riitaisassa alkoholistiperheessä? Tunnistamaan lapsen kertomasta sen, että aikuiset vastuuttavat häntä liikaa ja hän koettaa pärjätä ikätasoonsa nähden liian suuren kuorman kanssa. Ymmärrän jos hän salaa perhekuvion arjessaan parhaansa mukaan koska tietää ettei perheen ongelmista saa puhua, vaikkei kukaan välttämättä ole sitä hänelle sanonut. Olen oppinut myös suhtautumaan myötätuntoisesti haastavien perhetilanteiden kaikkiin osapuoliin ja ymmärrän että jokaisella on syynsä käyttäytyä kuten käyttäytyy. Osaan myös kirkastaa asioita lapselle nopeasti ja rehellisesti pelkäämättä.  

Muut eivät halunneet kohdata minua   

 Istun kappelin kovalla penkillä. Kuuntelen kellon sointuvia, yksitoikkoisia lyöntejä ja katson arkkua. Ihmiset tulevat ulkona kättelemään ja sanomaan “otan osaa”, sen enempään he eivät pysty. Juuri nyt en kykene ymmärtämään sitä, äiti on tehnyt itsemurhan ja minut jätetään yksin. He tietävät, että meillä oli vaikeat välit. He tietävät, että äiti teki itsemurhan minun läsnä ollessani. Tuntuu kuin olisin sekä näkymätön että väkisin olemassa. Rakastan laulamista, mutta en pysty avaamaan suutani. Arkun äärellä saan puristettua ulos vain “hyvää matkaa äiti”, ja lasken ruusun juuri ennen kuin alkaisin hakata sillä arkkua silmittömän raivon vallassa. Kukaan ei katso silmiin, kun kävelen takaisin kovalle penkille.  Mitä opin äitini itsemurhasta? Ainakin sen, että äkillisiiin tragedioihin liittyy usein syyllisyyttä, ja on tärkeää saada kuulla, ettei se ollut oma vika. Osaan peilata kuulemaani sekä kertoa sen, että asiaan liittyvä tunne on ymmärrettävä. Ymmärrän myös hyvin tilanteita, joissa joku jää ulkopuolelle eivätkä ihmiset pysty kohtaamaan häntä. Kohtaamani ihmisen ei myöskään tarvitse pelätä joutuvansa kannattelemaan minua koska jokin siinä mitä hän kertoo, olisi liian vaikeaa tai raskasta.  

 Joku näki minut   

 Istun terapeutin sohvalla ja katson hänen myötätuntoisia silmiään, se tuntuu vaikealta. Olen tottunut torjuvaan asenteeseen, siihen että minua vältellään tai minuun suhtaudutaan asenteellisesti. Tähän en pysty, että joku ottaa kaiken vastaan ja hyväksyy minut. Itku tulee sielun syvyyksistä asti ja ryöppyää vuosia. En ajatellut, että tähän menisi niin kauan, minähän olen selviytynyt aina niin hyvin. Eikö tämänkin voisi suorittaa tehokkaasti parissa viikossa? Ensimmäistä kertaa suostun ottamaan apua vastaan, aina ennen olen hakenut sitä mutten ottanut vastaan. Se tuli väärään aikaan, vääränlaisena, väärän ihmisen tarjoamana. Todellisuudessa pelkäsin liikaa, mitä tapahtuu, kun lakkaan juoksemasta itseäni pakoon. Ja mitä tapahtui? Aloin tuntea syvää surua, jota olin vältellyt jo kauan. Vapautua taakasta, jota olin kantanut aivan liian kauan.  Mitä oma terapiaprosessini opetti? Paljonkin, kuten kaikki muutkin kokemukset. Sen, että jossakin on aina joku, jolla on aikaa ja kyky kuunnella juuri sinua silloin kun tarvitset sitä, joskus sen löytymiseen vain menee aikaa. Sanojen kautta kipeätkin asiat alkavat jäsentyä, ja niihin on mahdollista saada etäisyyttä. Mikään kokemus ei ole sellainen, että se leimaisi ihmisen lopullisesti.  

Kohtaamassa toisia ihmisiä   

 Istun koneella opintoihin liittyvässä harjoittelussa. Kohtaan ihmisiä verkossa, ja minun on helppoa ymmärtää joskus kovin niukoista lauseista, millaisia taakkoja mielen päälle on rakentunut enkä pelkää niitä. Uskallan kysyä suoraan, tai vain olla ja hengitellä yhdessä. En kuvittele, että tiedän miltä heistä tuntuu, koska jokainen kokee asiat omalla tavallaan. Voin ymmärtää, millaisia ilmiöitä käsillä olevaan asiaan liittyy ja joskus tarvittaessa selventää niitä. Olen jokaisessa kohtaamisessa läsnä, ja tunnen niissä usein myötätuntoa. Ymmärrän miten vaikeassa tilanteessa ihmiset joskus ovat ja kuinka sitkeästi he sinnittelevät, kun koettavat pärjätä. En tiedä, millainen vaikutus kohtaamisella on toiseen, mutta tiedän että osaan olla läsnä ja vuorovaikutuksessa.    

 Jonkin aikaa sitten yksi kohtaaminen herätti itsessäni kaoottisen tunnekuohun. Kävin sen nopeasti läpi toisen työntekijän kanssa ja sain kiinni, mihin juuri päättynyt kohtaaminen oli osunut. Siitä huolimatta kaoottinen olo nousi loppupäivän aikana yhä uudelleen vaikka viikkasin pyykkejä, kävin ulkona ja yritin rauhoittaa itseni hengittämällä nenän kautta. Onneksi samalle päivälle osui vertaistapaaminen, jossa kerroin suoraan, mikä triggeröi ja kuinka reagoin. Itkin, ja mieli alkoi rauhoittua, kun puhuin suoraan ihmisille, jotka ymmärsivät ja ottivat vastaan. He eivät lähteneet kannattelemaan vaan hyväksyivät olotilani. Jos olisin koettanut kantaa asiaa seuraavaan työnohjaukseen, se olisi vallannut mieleni niin että päivistä olisi tullut raskaita. Seuraavana päivänä ei enää jännittänyt, pärjäänkö kohtaamisissa vaan saatoin jälleen olla läsnä hetkessä. Opin, että vaikka osuisi kuinka kipeään paikkaan, pärjään kyllä, kun pystyn jäsentelemään sen ulos itsestäni turvallisessa ilmapiirissä ja päästämään asiasta irti.   

Tässä ja nyt, yhdessä   

 Suljen koneen ja sammutan valot huoneesta. Sanon miehelleni, että käyn vähän ulkona ja laitan hupparin päälle heijastinliivin. Taivas pellon laidalta katsottuna on tähtikirkas, ilma tuntuu vielä lämpimältä. Hymyilen ja katson kuinka hento, vaalea suikale taivaalla muuttaa muotoaan. Otan siitä kuvan ja laitan miehelle, hän tulee katsomaan hentoja, häilyviä revontulia kanssani. Osoitan sormellani kotimme suuntaan, ja näemme kuinka värikkäät säteet sen yläpuolella voimistuvat. Yhtäkkiä alkaa äkkiarvaamatta itkettää, kaikki on niin käsittämättömän hyvin. Muistan syvän arvottomuuden tunteen ja sen kuinka pahimpina päivinä en halunnut edes nousta. Muistan myös sen, kuinka hyvältä tuntui hetki sitten lopetella työharjoittelussa illan viimeinen keskustelu hymy huulilla, ja kuinka tärkeältä itsestäni kohtaaminen tuntui. En ajatellut ikäeroamme tai sitä, että minussa olisi kaikki tieto. Jokainen on oman tilanteensa asiantuntija.   

Millaisia kokemuksia sinulla itselläsi on? Hyödynnätkö niitä jollakin tavalla työssäsi ja jos, niin miten?

Teksti & kuva: Tarja Kinnunen, sosionomiopiskelija

Lisätietoja

Katriina Nuutinen
Projektipäällikkö
katriina.nuutinen@sdo.fi