Kukka Sariola uskoo, että sosiaali- ja terveysala tulee muuttumaan positiivisesti. ”Näen tulevaisuudessa paljon toivoa.”
Kun tapaamme Kukan kanssa Suomen Diakoniaopiston Helsingin kampuksella, ympärillä on käynnissä historiallinen tilanne. Hoitajien lakko on kestänyt kaksi viikkoa. Uusi lakkovaroitus on annettu. Tilanne on myös Kukalle uusi. Edellinen hoitoalan lakko oli vuonna 2007, aikana jolloin Kukka oli valmistunut ylioppilaaksi ja tunsi olevansa hieman hukassa elämän suunnan kanssa.
Lopulta sukuperintö veti sosiaali- ja terveysalalle. Hänen vanhempansa olivat työskennelleet lääkäreinä, ja Kukka ajatteli, että lähihoitajan tutkinto olisi hyvä ponnahduslauta seuraaville tavoitteille. Hän aloitti opinnot Diakoniaopistossa vuonna 2009.
”Olin silloin pienen tytön äiti. Yhtäkkiä piti yhdistää opiskelut ja perhe-elämä. Kun näin jälkikäteen mietin, olen kiitollinen siitä, miten kokonaisvaltaisesti Diakoniaopistossa mun elämäntilanne nähtiin. Annettiin joustoa ja mahdollisuus vaikuttaa opintojen etenemiseen sopivasti struktuurin sisällä.”
Kukka opiskeli ensin niin sanottuna päiväopiskelijana eli kävi koulussa lähiopetuksessa ja välillä työharjoittelussa. Työharjoittelun kautta hän päätyi erikoistumaan vammaistyöhön.
”Se kävi puoli vahingossa, kun kuntoutuksen tukemisen opintoihin piti löytää harjoittelupaikka. Yksi opettaja vinkkasi, että tuolla olisi tommonen Suomen CP-liiton päivätoimintapaikka ja mä viihtyisin siellä varmasti. Olin ihan että ai mitä, mikä paikka? Mulla ei ollut siinä vaiheessa mitään kosketuspintaa vammaistyöhön.”
Kukka kuitenkin lähti harjoitteluun, ja ensimmäisenä päivänä hän totesi, ettei opettaja ollut väärässä.
”Tykkäsin heti tosi paljon ja jäin töihin samaan paikkaan melkein kymmeneksi vuodeksi.”
Vammaistyön osaajaksi
Vammaistyössä Kukkaa puhutteli se, miten paljon hän saattoi vaikuttaa omaan työhönsä.
”Aiempiin harjoitteluihini verrattuna vammaistyö oli aivan erilaista. Siellä tapahtui paljon ja ihmiset olivat aktiivisia oman elämänsä toimijoita. Kävimme mielenosoituksissa, järjestimme omia, teimme näytelmiä ja musiikkia.”
Kukka on toiselta koulutukseltaan viulisti, ja hän nautti siitä, että saattoi hyödyntää osaamista myös vammaistyössä.
”Oli fantastista, miten minut työntekijänä ja persoonana hyväksyttiin siihen monen kirjavaan joukkoon. Osaamiseni tuli nähdyksi ja sain soveltaa sitä arjessa.”
Työelämä imaisikin Kukan niin vahvasti mukaan, että opinnot jäivät muutamaksi vuodeksi tauolle. Myöhemmin Kukka teki sosiaali- ja terveysalan perustutkinnon loppuun oppisopimuksella. Hän valmistui lähihoitajaksi Diakoniaopistosta vuonna 2017.
Sen jälkeen Kukka on opiskellut työpaikkaohjaajaksi ja tekee sairaanhoitajan opintoja. Häntä ajaa motivaatio päästä vaikuttamaan siihen, millaisissa puitteissa työtä tehdään. Hänen mukaansa ydinarvona tulee aina olla ihmisarvon kunnioittaminen.
”Kun aletaan puhua potilascaseista ja asiakascaseista unohtuu helposti, että me teemme työtä ihmisenä ihmiselle. Siksi kaikkein tärkeintä on vähentää kiirettä. Se ei tarkoita budjetin ylittämistä vaan käytäntöjen muuttamista. Asiakkaalle se tarkoittaa ihmisarvoista elämää.”
Muutoksen mahdollistajat
Keskustelumme Kukan kanssa päätyy kuin väistämättä siihen, kannattaako alalle hakeutua.
Kukan mielestä kannattaa, ja onneksi moni niin tekeekin.
”Sote-ala ei pyöri ilman tekijöitä: Meille tarvitaan ihmisiä järjestöihin ja kunnalliselle puolelle. Jos yhtään haluaa tehdä työtä, jolla on todella merkitystä ja haluaa päästä omalla panoksellaan vaikuttamaan siihen, miten hoidamme apua tarvitsevat, alalle kannattaa hakea.”
Kukan mielestä myös hoitajien lakko on hyvä asia, ja hän on tulevaisuuden suhteen toiveikas.
”Väittäisin, että nyt alalle tulevalla on hyvä hetki päästä vaikuttamaan ja osaksi muutosta.”
Vaikka mediassa usein korostuvat alan varjopuolet, arjen työssä on paljon sellaista hyvää, jolle toivoisi enemmän näkyvyyttä. Esimerkiksi vammaistyössä ammattilaiset vaikuttavat joka päivä siihen, millaista elämää vammautunut ihminen voi elää.
”Monet saattavat ajatella, että vammautuessa elämä loppuu. Mutta ei se lopu. Kuka tahansa voi olla huomenna erilaisten vammaispalveluiden piirissä. Tämä oli itselleni tosi silmiä avaava oivallus, että ei ole ”meitä ja heitä”. Meillä, joilla on keinoja olla toteuttamassa laadukasta ja mahdollisimman itsenäistä arkea eri tavoin vammautuneille, on vastuu ja velvollisuus myös tehdä se. Olen nähnyt, että vaikeastikin vammautunut voi elää hyvää, rikasta ja oman näköistä elämää. Sitä on ilo ja etuoikeus olla mahdollistamassa.”
Kohtaamiset ovat sosiaali- ja terveysalalla tärkeä ja motivoiva tekijä. Ne vaikuttavat työssä jaksamiseen ja omaan fiilikseen.
”Tuntuu hyvältä, kun työvuoroon tullessa asiakkaat sanovat, että ’kiva että tulit Kukka, on niin mukava nähdä sua’.”
Aina merkitykselliset hetket eivät ole iloisia, mutta niistäkin voi jäädä kaunis muisto.
Niin kuin silloin kerran, kun eräs asiakas oli kovin kipeä. Kukka meni istumaan hänen sänkynsä vierelle ja laski käden asiakkaan olkapäälle osoittaakseen, että hän huomasi asiakkaan tuskan.
Niin he istuivat siinä yhdessä.
Jonkin ajan kuluttua asiakas sanoi heiveröisellä äänellä:
”Ihanaa että olet siinä. Älä mene pois.”
Ja Kukka vastasi:
”En ole menossa minnekään.”