Opiskelijakirjoitus: Valmistuneen ajatuksia häpeästä ja onnistumisesta

Suomen Diakoniaopistosta nuoriso- ja yhteisöohjaajaksi valmistunut Minja Immonen kirjoittaa koskettavasti omasta opiskeluajastaan ja sen aikaisista tunteista. Teksti on julkaistu opiskelijan suostumuksella.

Valmistuneen ajatuksia häpeästä ja onnistumisesta

Hyvät valmistuvat.
Hyvät opetushenkilökunta, läheiset, ystävät ja kaikki täällä tänään olevat.

On aika outoa seistä täällä puhumassa valmistuville, koska tuntuu, että vasta hetki sitten itse istuin luokassa epävarmana siitä, kuulunko edes tänne.
Ja ehkä juuri siksi tämä hetki tuntuu niin tärkeältä.
Koska monelle meistä nämä opinnot eivät ole olleet vain tutkinto.

Ne ovat olleet matka takaisin itseemme.
Matka siihen, että uskaltaa näkyä vähän enemmän.
Ei pelkästään osaavana, vaan myös keskeneräisenä.
Sellaisena ihmisenä, jolla on pelkoja, epävarmuuksia, historiaa, häpeää ja hetkiä, jolloin on miettinyt, ettei ehkä koskaan pärjää niin kuin muut.

Ja silti me ollaan täällä.
Se ei ole pieni asia.

Meidän aloilla puhutaan paljon kohtaamisesta.
Mutta ehkä vaikein kohtaaminen tapahtuu jo ennen sitä.
Se, kun joutuu kohtaamaan itsensä.
Sen version itsestä, joka on joskus uskonut olevansa liikaa.
Tai liian vähän.
Liian herkkä.
Liian äänekäs.
Liian hidas.
Liian outo tähän maailmaan.

Mä olen elämässäni sanoittanut paljon asioita ääneen.
Myös niitä kipeitä.
Koska olen oppinut, ettei häpeä katoa sillä, että yrittää tehdä itsestään pienemmän.
Se alkaa menettää voimaansa vasta silloin, kun joku uskaltaa katsoa sitä kohti.

Kun uskaltaa puhua vaikka ääni tärisee.
Kun uskaltaa yrittää vaikka pelottaa epäonnistua.
Tai ehkä vielä enemmän: onnistua.

Sillä kolme vuotta sitten minä en oikeastaan pelännyt epäonnistumista.
Minä pelkäsin onnistumista.
Koska jos onnistuisin, joutuisin samalla kohtaamaan jotain todella kipeää:
Ehkä en ollutkaan tyhmä.
Ehkä en ollut huono oppimaan.
Ehkä minä vain katsoin maailmaa eri tavoin.

Ja tiedättekö mitä?

Täällä mä opin, etten ollut ainoa.
Täällä oli muitakin, jotka olivat joskus tunteneet itsensä ulkopuolisiksi.
Muitakin, jotka jännittivät omaa osaamistaan niin paljon, että se hakkasi takaraivossa asti.

Mutta silti me mentiin harjoitteluihin.
Silti me kohdattiin ihmisiä.
Silti me opeteltiin olemaan läsnä toisille.

Ja ehkä juuri siksi tästä matkasta tuli niin merkityksellinen.
Koska meidän aloilla tärkeintä ei ole täydellisyys.
Vaan ihmisyys.

Ei se, että osaatko aina sanoa kaiken oikein.
Vaan se, uskallatko pysähtyä toisen ihmisen äärelle aidosti.
Uskallatko nähdä ihmisen diagnoosin takana.

Sillä ihminen ei ole vain diagnoosi.
Ei vain oirelista.
Ei vain trauma.
Eikä vain se, mitä hänelle tapahtui.

Ja sama pätee meihin itseemmekin.
Me ei olla pelkkiä arvosanoja.
Ei keskeneräisiä papereita.
Ei merkintöjä järjestelmässä.

Suomessa puhutaan paljon syrjäytymisestä, koulupudokkuudesta ja tilastoista.

Minä tiedän miltä tuntuu olla se tilasto.

Olen entinen koulupudokas.
Ja vasta nyt, näin aikuisiällä, sain ensimmäisen tutkintoni.
Olin pitkään se ihminen, josta juuri kukaan ei oikein odottanut mitään.
Ainakaan mitään hyvää.
Ja siksi olen miettinyt paljon sitä, miten valtava vaikutus yhdellä ihmisellä voi olla toisen elämään.

Jos elämäni varrella ei olisi ollut niitä muutamaa opettajaa, jotka näkivät minussa muutakin kuin häirikön tai jonkin kammottavan hirviön,
en ehkä olisi täällä tänään.

En pitämässä tätä puhetta.
Enkä ehkä uskomassa itseeni tälläkään tavalla.

Ja siksi haluan sanoa tämän erityisesti teille valmistuville:

“Älä jää siihen, mitä tilasto sanoo.
Älä valitse olla pelkkä rivi raportissa.
Valitse kasvaa.
Vaikka vähän vinoon.
Vaikka halki harmaan.
Vaikka sinusta ei olisi pitänyt tulla mitään.
Valitse kasvaa
kuin voikukka
läpi Betonin.”

Mä ajattelen, että moni meistä tietää miltä betoni tuntuu.

Se voi olla ympäristö, jossa ei tullut nähdyksi.
Se voi olla köyhyys, yksinäisyys, kiusaaminen, mielenterveyden haasteet, perheiden vaikeudet tai tunne siitä, ettei oikein koskaan sopinut muottiin.

Ja silti ihmisessä on jotain kummallisen sitkeää.
Jotain, mikä kurottaa valoa kohti silloinkin, kun elämä yrittää painaa alas.
Ja ehkä juuri siksi meistä tuli tämän alan ihmisiä.
Koska me tiedetään, miten paljon yksi kohtaaminen voi merkitä.

Yksi turvallinen aikuinen.
Yksi ihminen, joka katsoo ilman tuomitsemista.
Yksi hetki, jolloin joku sanoo:
“Sinussa ei ole mitään vialla. Sinä olet ihminen.”

Tämän koulun aikana me ollaan opittu teoriaa, menetelmiä ja ammattitaitoa.
Mutta samalla täällä on tapahtunut jotain paljon syvempää.

Moni meistä on opetellut ehkä ensimmäistä kertaa elämässään olemaan näkyvä ilman, että tarvitsee jatkuvasti hävetä itseään.

Ja tiedättekö mikä on ollut kaikkein pysäyttävintä?

Se, että juuri niitä kohtia itsessä, joita on eniten pelännyt tai hävennyt, joku toinen onkin pitänyt arvokkaana.

Se muuttaa ihmistä.

Kun huomaa, ettei herkkyys ole heikkous.
Että erilaisuus ei ole virhe.
Että tunnekyky ei tee ihmisestä huonompaa ammattilaista, vaan joskus juuri paremman.

Kun ihminen saa olla oma aito itsensä ilman jatkuvaa pelkoa tai häpeää, hän alkaa kasvaa rakkaudesta käsin.
Ja sellainen ihminen haluaa yleensä hyvää myös muille.
Mä uskon, että juuri siihen tämän työn ydin lopulta perustuu.
Ei vallankäyttöön, ei täydellisyyteen vaan ihmisyyteen.

Haluan myös kiittää meidän opetushenkilökuntaamme.
Koska joskus yksi ihminen voi nähdä meissä jotain sellaista, mitä emme itse vielä näe.
Ja sillä voi olla valtava merkitys.
Kiitos siitä, että olette jaksaneet uskoa meihin silloinkin, kun me itse emme ehkä ole uskoneet.

Ja te valmistuvat.
Älkää piilottako itseänne maailmalta.
Maailma tarvitsee ihmisiä, jotka uskaltavat tuntea.
Ihmisiä, jotka uskaltavat kohdata erilaisuutta avoimin mielin.
Ihmisiä, jotka uskaltavat sanoa:
“Minäkään en ole valmis, mutta olen tässä.”

Koska lopulta meidän vahvuutemme ei ehkä ole siinä, että olemme rikkoutumattomia.
Vaan siinä, että olemme oppineet rakentamaan itseämme uudelleen.

Ja siksi haluan jättää teille vielä nämä sanat:

“Sillä ihminen ei ole vain se, mihin hänet istutettiin.
Ei pelkkä kasvualusta, ei lähtökohta, ei tilasto.
Ei pelkkä juuristo, vaan myös se, mikä kurkottaa valoon.
Ihminen on enemmän kuin voikukka:
sinnikäs, mutta myös ihmeellinen.
Ei vain selviytyjä, vaan uudelleen itsensä rakentaja.
Se, joka voi valita nähdä itsensä toisin.”
Ja ehkä tänään, tässä hetkessä, me teemme juuri niin.
Nähdään itsemme toisin.”

Ei ihmisinä, jotka vain selvisivät.
Vaan ihmisinä, jotka uskalsivat kasvaa.

Kiitos.